Olen jo monta kertaa meinannut kirjoittaa aiheesta, joka koskettaa varmaan monia meitä ulkosuomalaisia. Aihe on tukiverkkojen puute, ja ajattelin vähän kertoa, miten me ollaan pärjätty täällä ilman tukiverkkoja. Tämä sama tukiverkkojen puute voi vaivata myös ihan Suomessa asuessa. Ystävät ja perhe voivat asua vaikka toisella puolella Suomea, jolloin olo lasten kanssa voi olla aika yksinäistä. Tai sitten sitä perhettä tai ystäväverkostoa ei vaan ole. Joillekin tällaiset asiat ovat itsestäänselvyys, mutta kun tukiverkkoja ei ole lähellä (tai edes olemassa), niiden arvon ymmärtää.
Meillä ei tuota tukiverkkoa ollut sen varsinaisessa merkityksessä Suomessakaan, koska ainoat apua lasten kanssa tarjoavat isovanhemmat asuvat yli 13 tunnin junamatkan päässä. Tämähän kuuluu elämässä asioihin, joille ei vaan voi mitään. Olen toisinaan silti kadehtien seurannut kavereita, jotka ovat voineet hälyttää vanhemmat aina apuun lasten kanssa, jos he ovat halunneet tehdä rauhassa kotitöitä tai käydä miehen kanssa kahdestaan treffeillä. Meillä ei oikeastaan sellaista mahdollisuutta ole koskaan ollut. Joskus miehen ollessa useamman viikon kauko-idässä työmatkalla sairastuin järkyttävään vatsatautiin, ja silloin ihana anoppi matkusti tuon pitkän matkan meitä auttamaan. Mutta mitään nopeita hälytyksiä tai hätäapukutsuja ei noilla välimatkoilla mitenkään tehdä.
Onneksi Suomessa on kuitenkin niin mahtava juttu kuin MLL:n lastenhoitopalvelu, jota kautta mekin saimme hankittua meille tarvittaessa lastenhoitoapua ja löysimme sitä kautta myös pari luotettavaa vakkarihoitajaa, joita saimme pyytää apuun aina tarvittaessa. Hinta tuolla palvelulla oli myös tosi edullinen 8,20€ tunti, josta sai vielä vuoden päätteeksi kotitalousvähennyksen jos muisti säästää kuitit. Onkohan tuon edullisempaa palvelua olemassakaan? Perinteisen tukiverkon sijaan meillä oli Suomessa MLL:n lastenhoitopalvelun lisäksi ns. itse rakennettu ystävätukiverkosta, jonka apu olikin korvaamatonta varsinkin muuton yhteydessä.
Olimme kuitenkin jo tänne muuttaessa tottuneet siihen, että hoitoapua lasten kanssa ei ole, joten sen puute ei tullut mitenkään järkytyksenä meille. Sellaista ei oikein kaipaa, mihin ei ole koskaan tottunutkaan. Mutta sitä ystäväverkostoa olen sitten kaivannut senkin edestä. Ja vähän myös sitä MLL:n palvelua. Täällä meille ei ole vielä muodostunut samanlaista ystäväverkostoa kuin meillä oli Suomessa osin jo ihan jo välimatkojen takia, ja siksi koska monet ystävämme täällä ovat samassa tilanteessa kuin me.
Joskus tanskalaiset eivät aina ehkä ihan muista, että meillä “ulkkiksilla” ei ole sitä omaa perhettä täällä auttamassa, joten arkikin on toisinaan hieman erilaista. Tanskalaiset perheet tuntuvat olevan tiiviitä ja melkein kaikilla tuntuvat isovanhemmat olevan aktiivisesti mukana ja auttamassa tarvittaessa.Harrastukset ja muut menot olemme onnistuneet miehen kanssa hoitamaan menemällä vuorotellen, mutta joskus olisi kiva käydä kaksin jossain asioilla tai vaikka lenkillä. Täällä Tanskassa en ole kuitenkaan vielä tohdinnut palkata ulkopuolista apua lastenhoidossa. Nettipalveluja täällä kyllä on, joista voisi lastenhoitajan hankkia, mutta jotenkin tuntuisi turvallisemmalta jättää lapset henkilön kanssa, jolla on sama äidinkieli lasten kanssa tai jonka kanssa voisi kommunikoida edes itse sujuvasti. Olen kyllä onnistuneesti saanut noiden hoitopalvelujen kautta satunnaista koirien ulkoilutusapua ja nyt viimeisenä löysin meille viikkosiivoojan helpottamaan arkea. Satunnaisiin lasten kuljetuksiin olemme onneksi saaneet yhdeltä suomalaiselta ystävältä, joka asuu tässä samassa kaupungissa meidän kanssa. Mutta joskus olisi niin mukava saada joskus joku hoitamaan lapsia, että voisi lähteä miehen kanssa vaikka leffaan tai jouluostoksille Köpikseen.
Toisinaan täällä käydessään paras ystäväni on ilmoittanut hoitavansa lapsia illan ja ajanut minut miehen kanssa treffeille. Nämä hetket ovatkin olleet kullan arvoisia, koska ne ovat olleet käytännössä ainoat hetket, jolloin olen päässyt miehen kanssa täällä kaksin johonkin. Nyt kuitenkin olen vähän pohtinut, josko uskaltaisin palkata lapsille jonkun ulkopuolisen hoitajan ennen joulua, että pääsisimme miehen kanssa jouluostoksille. Onneksi tässä on vielä hyvin aikaa siihen ja voin rauhassa kartoittaa tanskalaista hoitoapupalvelua. Tai sitten vieläkin arkailen, ja hoidamme reissun jotenkin muuten.
Olisikin kiva kuulla, onko siellä teitä muita tukiverkottomia perheitä ja miten olette yleensä ratkaisseet menot. Käytättekö maksullisia lastenhoitopalveluita ja millaisia kokemuksia teillä niistä on?
Jos meinaa täysjärkisenä pysyä niin pidemmän päälle on melkein pakko vaan uskaltaa luottaa vieraaseen ja palkattuun apuun.
Meillä se on ollut jo yli 10v ainut vaihtoehto ja aina on mennyt hyvin. Varsinkin jos lapset ei ole ihan vauvoja ja osaavat jo itsekin kertoa kuinka sujui niin siitä vaan! Lapsetkin oppivat luottamaan ja olemaan muiden kanssa kun vaan ”tuttujen ja turvallisten” sukulaisten kanssa. Usein ne palkatut sitäpaitsi olevat huomattavasti kokeneempia hoitajia.
Toi on muuten totta! Ainakin kaikki MLL:n kautta meille (Suomessa) palkatut hoitajat olivat ihan super tarkkoja ja huolellisia kaikessa. 🙂
Miten voikin jännittää niin paljon, kun on täällä (?) Mutta pakko se on varmaan kokeilla, koska kuten sanoit, olisi kiva pysyä täysjärkisenä myös tulevaisuudessa. 😀
Syksyn flunssakauden alettua suomalaisena Ruotsissa mä niin resonoin tälle aiheelle! Miehen vanhemmat on jo päälle 70, asuvat parin sadan kilometrin päässä ja heitä voi pää kainalossa -tilanteisiin pyytää tai kun on joskus mun työmatkoja, mutta kyllä olisi ihanaa, että ei tarviis aina pelata arjen palapeliä ihan kahdestaan. Mä poden välillä kauheaa mummokateutta kun tutut voi extempore viedä lapset mummolaan. Mutta tällä viikolla yks ystävä lupasi katsoa lapsia niin me päästään treffeille, jippii! Kun vain oppisi ottamaan todesta ne ihmisten auttamistarjoukset. Toivottavasti löydätte hyvän hoitajan, jota voisitte useamminkin hyödyntää 🙂
Ihana termi toi “Mummokateus”! Mä haluaisin oikeastaan vaihtaa koko jutun otsikoksi mummokateus, koska tää termi pukee kyllä niin sanoiksi tän koko tukiverkottomuuden. Tai pappakateus! 😀 Ehkä mummopappakateus! Ja varsinkin noi extempore-tilanteet, kun oikeasti tarvitsisi jonkun apuun”hetkikoskaonhätätapaus!”. Niin ei.
Mun on kyllä myös tosi vaikea itse ottaa sitä apua vastaan. Nyt kun muistelen, niin kerran täällä kyllä yksi ystävä tarjosi ystävällisesti itseään lastenhoitajaksi, mutta ystävän (ja omat lapset) tuntien tiedän, että kummatkaan osapuolet ei ehkä nauttisi kokemuksesta, niin en ole vielä häntä vaivannut. Mutta mistäpä sitäkään tietää, ennen kuin kokeilee. 🙂
Ja eikö ole mahtava fiilis, kun pääsee treffeille! Nauttikaa treffeistä!!! <3
Meillä on sama tietty. Mulla kai eniten auttoi, kun alusta asti vain asennoitui “pärjäämään”. Mekään ei vielä ikinä olla palkattu ulkopuolista hoitajaa ja yritetään sitten ottaa ilo irti, kun mun vanhemmat käy täällä pari kolme kertaa vuodessa. Kaiken maailman tilanteita sitä on tullut eteen ja on vain ollut pakko ottaa lapset mukaan. Esim. omalle lääkärikäynnille pää toisessa kainalossa ja kolme lasta toisessa – onneksi miehen nykyinen työ on vähän joustavampi ettei tuota tartte enää harrastaa 😄
Suomessa mun vanhemmat asui 5 minuutin päässä ja olivat hetkessä oven takana, jos oli tarve, eli kontrasti muuttaessa oli iso, mutta toisaalta olen tosi ylpeä miten hyvin olen ja olemme pärjänneet.
Joo mä muistankin että silloin kerroit, että sun vanhemmat asui lähistöllä! Noi lääkärikäynnit on muuten yks vähän tylsistä jutuista, kun olisi ihan kiva mennä sinne yksin. 😄 Mut hei, hyvä te ja hyvä me, hienosti ollaan pärjätty kuitenkin! 💪💕💖