Palasin eilen lyhyen Suomen visiitin jälkeen kotiin onnellisena, mutta väsyneenä. Olisin jäänyt vielä päiväksi, pariksi, jos vaan olisimme aiemmin tienneet, että täällä Tanskassa on nyt tuplapyhä, ja vielä huominenkin on vapaapäivä. Oli kyllä silti ihan kiva tulla kotiinkin, ja lapsilla oli selvästi ollut ikävä. Jatkuva huomion haku ja kyljessä kiehnääminen on jatkunut tänäänkin, ja onhan se aika ihanaa, että joku on kaivannut. Mies kysyi eilen varovasti, että miltä tuntui tulla kotiin. Tuntuiko se siltä, että tulee kotiin, vai vielä sinne vieraaseen maahan?

Mietin hetken tätä, ja kyllä, täytyy sanoa, että tunsin tulevani kotiin. Olen nimittäin lähiaikoina paininut kovan koti-ikävän kanssa, jota tämä nopea Suomessa käynti kuitenkin mukavasti tuntui helpottavan. Sydäntä kyllä puristi edelleen lujaa, kun ajoimme eilen vanhan kodin ohi lentoasemalle mennessä. Olisi tehnyt mieli hypätä pois ja juosta omalle kotiovelle. Mutta kun lentokone alkoi laskeutua Tanskassa, huomasin, että lennämme suoraan Vejlen yllä. Ilahduin ihan mielettömästi, kun näin ensin Vejle Fjordin, sillan, Wave talot ja lopulta ison savupiipun, joka sijaitsee ihan kotitalomme lähettyvillä. Olisin halunnut laskuvarjon, jolla hypätä suoraan kyydistä kotiin. Niin, kotiin. 

Suomesta en kaipaa niinkään asioita, tavaroita enkä oikeastaan ruokaakaan. Kaipaan ihmisiä, paikkoja ja niitä tilanteita. Kun voi istua myöhään iltaa ystävän luona tai shoppailla ihanassa Helsingissä kaverin kanssa. Ja oli muuten tosi voimaannuttava tunne nähdä muita bloggaajia tuolla Ping -tapahtumassa. Tuntui siltä, että oli omiensa joukossa, ihan vaan istua ja vaihtaa kuulumisia. 

Sain kyllä ihan älyttömästi taas voimaa tästä lyhyestä reissusta. Ihania muistoja, paljon inspiraatiota ja uutta ajateltavaa blogin tekemiseen sekä Instagraminkin kanssa. Ja se ystävien näkeminen oli kyllä ihan parasta. Mutta mieleen jäi pyörimään hassu kysymys. Voiko tuntea olevansa kotona kahdessa eri paikassa, kahdessa eri maassa? Tai voiko olla niin, että ei olekaan kotona missään?