Mitä sitten, kun kaikki kaverit jäävät Suomeen?

Kielivaikeuksien lisäksi ajattelin kirjoittaa aiheesta, joka saattaa usein vaivata ulkomaille muuttajaa. Tai ihan vaikka jos muuttaa paikkakunnalta toiselle. Vanhat kaverit, sukulaiset ja läheiset jäävät kotimaahan ja usein kestää hetken, ennen kuin uudesta kotimaasta löytää kavereita, tai edes jonkinlaista seuraa, jonka kanssa hengailla. Joskus yksinäinen olo voi yllättää, eikä lähimailla ole ketään aikuista, jolle voisi kertoa omia asioitaan.

Ihan ensimmäisen ystäväni löysin meidän naapurista, oikeastaan heti jo muuttopäivänä. Kuulin, kuinka naapurissa asuva nainen kävi ovella kysymässä muuttomiehiltä, onko joku heistä uusi asukas. Ryntäsin heti alakertaan tervehtimään uutta naapuriamme. Hän vaikutti heti ensinäkemältä aurinkoiselta tuulahdukselta pölyisten muuttokamojen keskellä ja jäimme samantien juttelemaan englanniksi ovelle. Ensimmäisen tuttavuuden tekeminen ja jo pelkkä henkilön olemassaolo toi heti alussa jonkinlaisen oudon turvallisuuden tunteen itselle. Että ei ole ihan yksin. Myöhemmin olemmekin pitäneet yhteyttä jos ei nyt päivittäin, niin ainakin viikottain. Joskus ihan vaan viestittelemme, toisinaan tapaamme. Meillä molemmilla on aika kiireinen arki, mutta aina ehtii jonkun hauskan viestin vaihtaa. Ja on ihanaa, että lähellä on joku tuttu paikallinen, jolta voi kysyä apua mihin tahansa asiaan. Se voi olla vaikka päivystävän lääkärin numero tai paras pizzapaikka, joka on hakusessa. Olen myös itse koittanut olla naapurin apuna niin lasten kanssa kuin muissakin jutuissa.

Muuton jälkeen ensimmäisten kuukausien päivät kuluivat aika nopeasti, kun kaikki oli ihan uutta. Aluksi olin jotenkin niin poikki ihan jo pelkästä muuttorutistuksesta, että en hetkeen jaksanut suoda pienintäkään ajatusta sille, että koittaisin hankkia jostain uusia paikallisia ystäviä saati tavata ketään. Oli ihana hetken vaan olla ja möllöttää. Ihan pelkästään jo ruokakaupassa sai yllättävän paljon aikaa kulumaan siihen, että löysi kaiken kumman keskeltä ne oikeat tavarat. Kun ensimmäisistä kuukausista oli selvitty, omia Suomen kavereita ja kotia tuli kyllä välillä kova ikävä. Ja tulee usein vieläkin. Niin kova, että ihan itkettää. Onneksi nykyään on niin helppo pitää yhteyttä kavereihin WhatsAppin ja Facebookin puheluiden avulla. Ne ovatkin nousseet sitten arvoon arvaamattomaan. Ei sitä Suomessakaan nyt töissä ollessa tullut nähtyä niin paljon viikolla, mutta soiteltua ja viestiteltyä tuli kavereiden kanssa päivittäin. Onneksi olen voinut jatkaa sitä täällä, kiitos netin. Meillä on käynyt täällä myös tosi paljon vieraita Suomesta, joten sekin on aika paljon helpottanut omaa koti-ikävää. Ilman säännöllisesti vierailevia kavereita olisin varmaan kaivannut Suomeen vielä paljon enemmän.

Yhden suomalaisen  kaverin mies löysi minulle meidän lähikaupasta. Uskomatonta, mutta totta! Eräs samassa kaupungissa asuva suomalaisnainen oli nähnyt miehellä minun Marimekon kauppakassini, käynyt kysymässä kansalaisuutta ja sitä kautta sain hänen yhteystietonsa. Ja voi että olikin mahtavaa, kun jonain iltana pääsee pitkästä aikaa ulos syömään omassa kotikaupungissa ja höpöttelemään suomeksi. Niin sitä vaan voi löytää kavereita vaikka ruokakaupasta. Terkkuja Saralle jos satut lukemaan tätä. Vinkkinä kaikille, että kannattaa kantaa sitä Marimekon logokassia olalla ulkomailla, jos haluaa helposti löytää maanmiehiä. 😉

Yksi hyvä yksinäisyydenkarkottaja on ollut kielikoulu. Siellä on sitten jos jonkinlaista kävijää, ja kielikoulua voisin suositella kaikille ihan vaan jo ihmisten takia. Samoille tunneille kun kerääntyy niin paljon erilaisia ihmisiä, erilaisilla taustoilla, että se ei voi olla mitään muuta kuin mielenkiintoista. Mitään pysyviä ystäviä minulle ei ole kielikoulusta jäänyt, mutta olen päässyt tapaamaan ja juttelemaan mitä mielenkiintoisimpien tyyppien kanssa, joilla kaikilla on jokin erilainen tarina, miten he ovat Tanskaan päätyneet. On myös aika hauska oppia uusia asioita eri kansalaisuuksista, ja joskus sitten voi törmätä ihan niihin stereotypioihinkin, jotka naurattavat. Vaikka uuden kielen oppiminen ei niin kiinnostaisi, kannattaa siltikin mennä.

Tällä alueella, jossa asumme toimii muutamia hyvin aktiivisia kansainvälisiä yhteisöjä. Itse en ole ainakaan vielä niiden toimintaan ehtinyt mukaan, mutta silti olen löytänyt yhden hyvän kaverin, joka on myös tullut tänne työn takia. Tämän kaverin kanssa onkin istuttu iltaa, naurettu ja suunniteltu jo yhteisiä shoppailureissuja Århusiin ja Köpikseen. Tällaista “sielunkumppania” olenkin kaivannut. Kavereita ei tarvitse olla monta, yksikin hyvä riittää.

Parasta päivittäistä seuraa edustavat kuitenkin työkaverit. He ovat kohta kolmen kuukauden perusteella kaikki aivan huipputyyppejä. Tanskalaiset ovat noin yleisestikin tosi mukavia, mutta omat tiimikaverini ovat ihan täyttä kultaa. En ole varmaan koskaan nauranut töissä niin paljon kuin nyt kolmen kuukauden aikana. Olen ennenkin tainnut mainita, että tykkään tosi paljon tanskalaisten positiivisesta elämänasenteesta. Nyt toivon vaan kovasti, että oppisin puhumaan heidän kanssaan ihan heidän omalla kielellään. Tänne viime postaukseen tulleiden kommenttien kannustamana olenkin nyt ottanut työkavereiden kanssa puheeksi haluni oppia puhumaan tanskaa, ja alkanut yrittää. Kiitos siis kaikille kannustaneille! <3 Toivottavasti tuo kieliasia lähtee tästä jotenkin nyt eteenpäin, edes pienin askelin. 🙂

PS. Kuvissa Vejlen ihana pinkki iltataivas, joka muutti väriä muutaman minuutin välein ja värjäsi kaikki terassillakin pinkiksi.